Miksen kirjoita?

Hei! Avasin pitkästä aikaa blogin ja olin viimeksi kirjoitellut tänne juuri kesäloman alettua. Siitä on kolmisen kuukautta aikaa. Parin viikon päästä loma on ohi ja alkaa taas arki ja opiskelut. Olen kesällä viettänyt aikaa monessa eri Suomen kaupungissa ja toisaalta olen osannut nauttia tästä kesästä ihan eritavalla kuin yhdestäkään aiemmin. En ole kirjoitellut blogiin koko kesänä, mutta nyt haluan tulla päivittämään vähän tännekin kuulumisia.
Miksi en ole kirjoittanut? On päiviä, jolloin elämä on ihanaa ja kaikki tuntuu olevan paremmin kuin koskaan. Sitten on niitä päiviä, jolloin energia ei riitä sängystä nousemiseen ja mitään ei saa aikaiseksi. Kaikki ahdistaa, pelottaa ja itkettää. Sattuu. Siirtyminen sängystä sohvalle tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tunnen nälän, kävelen jääkaapille ja teen päätöksen syönkö vai enkö, uskallanko lähteä kauppaan vai mennäänkö tänään kaurapuuro-linjalla? Lähden kauppaan pienen taistelun jälkeen ja ajan kaikki kaupungin kaupat läpi, katson missä on vähiten ihmisiä ja käyn sieltä nopeasti hakemassa jotain mitä tarvitsen. Saatan jäädä tunniksikin jumittamaan bussipysäkille autoon keskelle metsää itkemään ahdistusta ja keräämään itseäni, jonka jälkeen joko päätän rohkaistua ja mennä kauppaan tai menen kotiin.  Kaupassa mietin tarkoin mitä sallin itselleni syötäväksi sille päivälle ja kotona mietin vielä uudestaan olenko ansainnut syödä kyseistä ruokaa.Loppupäivän saatan istua parveketuolissa ja tuijottaa seinää ja miettiä, miksi olen tällainen. Miksi elämä on niin vaikeaa. Loppuillasta ahdistus saattaa nousta niin, että siitä tulee paniikkikohtaus, jonka jälkeen nukahdan tai sitten lähden ulos kävelylle. Saatan kävellä parikin tuntia kuunnellen Antti Tuiskua ja jossain vaiheessa siirryn kotiin. Kääntyilen joka suuntaan enkä saa unta, koska stressaan ja tunnen suurta ahdistusta. Näitä päiviä on ollut tänä kesänä suhteellisen paljon.
Minun on pitänyt ottaa aikaa itselleni ja käydä asioita läpi sekä opetella elämään niiden kanssa. Olen käynyt terapiassa ja itseasiassa todennut sen erittäin hyödylliseksi. En voi koskaan tarpeeksi kiittää ystävääni, joka sai minut tajuamaan että apua pitää hakea.  Prosessi kohti tasapainoista ja niin sanottua normaalia elämää on kesken, mutta ensi kertaa suunta on oikea. Vetäydyn edelleen blogista, en tiedä kuinka pitkäksi aikaa, mutta minun pitää ottaa aikaa tähän prosessiin.
Erilaisista mielenterveydellisistä ongelmista puhutaan vähän siihen nähden, kuinka paljon niitä oikeasti esiintyy ja kuinka vahvasti ne vaikuttavat ihmisten jokapäiväiseen elämään. Halusin tuoda asian esille, koska asioista vaietaan ihan liikaa. Ihmisillä on helposti käsitys sosiaalisen median kautta, että ihmisten elämä on pelkkää onnea ja niitä hymyn täytteisiä selfieitä sekä inspiroivia kuvia. Todellisuudessa kukaan ei tiedä mitä sen hymyn takaa löytyy. Nykypäivänä  on todella helppo naamioitua pahalta ololta. Todellisuudessa kukaan ei ole aina iloinen ja kaikki ei aina ole hyvin. Olen sen ennenkin sanonut, etten halua blogissani luoda sellaista kuvaa. Haluan olla oma itseni ja jakaa tänne asioita sen mukaan. Tällä hetkellä tämä prosessi on iso osa elämääni ja se tarvitsee käydä läpi, ennen kuin voin taas nauttia blogiin kirjoittamisesta ja monesta muusta asiasta, jotka ennen olivat minulle todella tärkeitä.